Vihdoin ne on valmiit. Kyllä kesti. Mun tekeminen on aika usein just tällaista… löydän ohjeen, päätän ja yritän pitäytyä silmulleen siinä. Ei onnistu. Tulee liian löysää tai tiukkaa, tai lerpukkaa tai kinnaavaa. Puran pari kierrosta. Sovellan, lisään ja vähennän pylväitä tai silmukoita (ja tässä välissä yritän tulkita ohjeiden koodikieltä). Näyttää hyvältä hetken, joten jatkan kierroksia. Ei näytä hyvältä enää. Laitan koko projektin kaappiin ainakin kahdeksi kuukaudeksi ja ahdistun joka kerta kun sen siellä lymyilevän nään. Joskus projekti jää kaappiin, joskus puran langat uusiokäyttöön.

Tällä kertaan kuvioihin astui pelastava enkelini, yksi käsityö-esikuvani – kummitäti Vappu! Hän käänteli ja katseli, ja vankalla matonvirkkauskokemuksellaan päätti, että on parempi purkaa koko höskä ja aloittaa alusta. Sitten hän ihanana ihmisenä loi uudet silmukat ja pani maton alulle. Minä jatkoin ja sain vertaistukea sitä mukaa kun kierroksia kertyi. (Jossain kumman välissä hän vielä keri ylimääräisen kudevyyhdin keräksi – kiitos). Ja vaikka edelleenkin piti pari kierrosta ottaa takapakkia, V-A-L-M-I-S-T-A T-U-L-I! Toinen matto menikin jo hippusen nopeemmin… ja kuteita piti käydä ostaan kaksikin kertaa lisää, kun aina arvioin alakanttiin…..! Argh.

Noh, mutta opputuloksesta olen ylpeä. Taidan jatkossa pitäytyä pienissä sisustuskoreissa, jos niissäkään. Hartiat ja ranteet kramppaa jo ajatuksesta, ja sitä paitsi, sen verran tuskalla väänsin jämäkudekoria, että 10-koon koukku katkesi, buah – eipä tarvi virkata enää! 😀

Niin ja se alkuperäinen ”olisi pitänyt olla” -ohje on tämä.

Tämä pikkusankari ja se vähän isompi kävi ainakin sata kertaa purkamassa kerän, maistamassa lankaa ja piilottamassa koukun… Lisähaastetta tekemiseen! 😉